Aloitin aikidon vuonna 2004 Tampereella. Olin vuotta aikaisemmin aloittanut opinnot TTY:llä ja siinä vaiheessa opiskelu oli jo sen verran tuttua, että aloin ajatella uusia harrastusmahdollisuuksia. Vaihtoehdoiksi valikoituivat aikido ja pilates. Pohjimmiltaan siinä vaiheessa valitsin aikidon, koska pilateksen kurssit olivat jo täynnä :)
Aikidosta olin kyllä kiinnostunut jo vuosia aikaisemmin. Olin noin 15-vuotiaana karateen perustuvalla itsepuolustuskurssilla. Sen tyylisestä harjoittelusta en ihan hirveästi innostunut, sisältö taisi olla lähinnä lyöntejä, potkuja, otteista irrottautumista ja lihaskuntoa. Kiinnostuin kuitenkin ajatuksesta ja aloin etsiä tietoa eri budolajeista. Aikido nousi jo silloin ykkösvaihtoehdoksi. Silloin minulla ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta aloittaa, mutta ajatus jäi selvästi hautumaan.
Alun perin aikidossa minuun vetosivat kilpailemattomuus ja väkivallattomuus, jotka ovat edelleen minulle tärkeitä ominaisuuksia. En hakenut puhdasta itsepuolustuslajia vaan ehkä enemmän taitolajia tai lajia, jossa on laajemmat mahdollisuudet kehittää itseään. Varmasti muissakin lajeissa on tällaiset puolensa, mutta aikidossa nämä piirteet tuntuivat tulevan parhaiten esille.
Peruskurssin jälkeen minut saatiin heti houkuteltua leireille, millä uskon olleen suuri merkitys siinä, että totesin aikidon olevan minun lajini ja kiinnostus säilyi harrastuksen alkuvaiheessa. 6. ja 5. kyun välillä oli pitkä tauko, mutta sen jälkeen olen suorittanut vyökokeita varsin säännöllisesti. Aluksi tärkeimpänä motivoivana tekijänä minulla olikin vyökokeiden suorittaminen ja sitä kautta taitojen kehittäminen. Kun sitten muutaman harjoitusvuoden jälkeen pääsin mukaan vetäjätoimintaan, motivoivia tekijöitä tuli lisää. Tässä vaiheessa aikido alkoi muuttua harrastuksesta elämäntavaksi.
Nykyään minua motivoi edelleen se, että haluan oppia mahdollisimman hyväksi aikidossa. Vyöarvot sinänsä eivät ole itseisarvo, mutta pidän niitä ja niiden suorittamista edelleen erittäin tärkeänä. Kun aikidossa ei kilpailla, vyökokeilla on helppo löytää harjoitteluun tavoitteellisuutta. Ja kun aikidossa kerran on vyökoejärjestelmä, minusta on tärkeää olla siinä mukana. Vyökokeiden myötä harjoittelussa tulee myös pidettyä intensiivijaksoja, joissa keskittyy perustekniikaan ja kuhunkin vyöarvoon kuuluviin erityisosa-alueisiin paljon enemmän kuin muuten tulisi tehtyä.
Toinen motivoiva tekijä on harjoitusten ohjaaminen. Vetäjänä toimiminen avasi aivan uuden näkökulman aikidoon. Enää ei riittänyt se, että yritti itse ymmärtää opetusta ja tehdä sen mukaan vaan joutui ja pääsi itse miettimään, miten asiat pitää esittää, että myös toiset ymmärtävät ja oppivat. Ja vaikka haluaisin muutenkin oppia tekniikoita mahdollisimman monipuolisesti, erityisen tärkeää se on ohjaamisen kannalta. Eri ihmiset oppivat niin eri tavoilla, että on tärkeää olla mahdollisimman monipuolinen työkalupakki siitä, miten tekniikat ja tärkeät asiat voidaan esittää ja tehdä.
Leirit ovat minulle tärkeä osa aikidoa. Perusoppiminen ja treenaaminen tapahtuu omalla salilla, oman opettajan opetuksessa, mutta nimenomaan leireillä harjoitteluun saa mausteita, uusia ideoita ja näkökulmia. Niitä voi sitten omalla salilla muistella, harjoitella ja viedä eteenpäin. Puhumattakaan siitä, että leireillä pääsee treenaamaan erilaisten ja useampien ihmisten kanssa kuin kotisalilla. Tekniikkaa joutuu miettimään ihan uudella tavalla, kun pari ei olekaan tuttu eikä tiedä etukäteen, miten hän hyökkää, liikkuu ja toimii. Lisäksi myös tatamin ulkopuolella pääsee jakamaan kokemuksia. Tätähän kannattaa tehdä myös omalla salilla mutta vaihtelu virkistää :)
Ammattilaisuushaaveen ja -tavoitteen myötä aikidoni on saanut taas uuden ulottuvuuden. En osaa sitä määritellä vielä tarkemmin, mutta se liittyy omaan harjoitteluun, ohjaamiseen, seuratoimintaan, näkökulmiin, asenteeseen, ihan kaikkeen tekemiseen. Ja näiden lisäksi on tullut itse aikidon ajatteleminen, lajina, harrastuksena, liikuntana, elämäntapana, ammattina. Tähän palaan varmasti useammankin kerran myöhemmin, kun ajatukset kypsyvät. Elämäntapa on kehittymässä ammatiksi.
Aikidon kehittyminen minulle näin tärkeäksi on siis ollut varsin monipolvinen ja kokonaisvaltainen prosessi, joka jatkuu edelleen. Paljon on vielä oppimista ja kehittymistä kaikilla osa-alueilla. Meneillään on elämänmittainen prosessi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti