Edellisen postauksen seikkailutapahtuman cross fit kokemus laittoi miettimään omia urheilu- ja liikuntatottumuksia. En ole koskaan pitänyt veren maku suussa treenaamisesta tai muutenkaan äärirajoille menemisestä. Enkä ole mielestäni mitenkään kilpailuhenkinen. Sitten kuitenkin, kun tulee joku haaste, niin painan täysillä loppuun riippumatta siitä, kuinka pahalta tuntuu. Ja riippumatta siitä, jaksaako tai tuntuuko järkevältä. Niinkuin kisassa kävi sen puolen kilometrin hiihdon kanssa.
Nyt, kun asiaa on vähän ajatellut, niin sama on aikidossakin. Vaikka sattuisi ja tuntuisi, että henki loppuu tai nyt ei jaksa enää yhtään, minä hyppään ylös ja hyökkään niin kauan kunnes tulee taputus, joka antaa luvan lopettaa. Näin tietysti käy vain, jos sattuu samanhenkinen pari :)
Herää kysymys, että onko minulla väärä kuva itsestäni liikkujana? Ja toisaalta heräsi ajatus, että ensi talveksi on tosiaan hankittava ne sukset ja liikuntaohjelmaan voisi hyvin ottaa edes vähän äärirajoille vieviä harjoitteita. Vaikka mäkijuoksua.
Ja oli se hiihtolaite kyllä aika mukava ja tehokas, tuntui koko kropassa sekä silloin että jälkeenpäin. On hyvä, että välillä pääsee kokeilemaan jotain, mitä ei muuten tulisi kokeiltua. Silloin voi oppia jotain uutta itsestäänkin. Tämäkin puoli uuden kokeilemisessa tahtoo aina unohtua, kun juuttuu junnaamaan samaa rutiinia. Onneksi tulee välillä tällaisia mahdollisuuksia :)

